Mikael Fränti

Kirjoittanut elokuvasta vuodesta 1962. Vakituisessa työssä Helsingin Sanomissa vuosina 1965–2006. Erikoisalana kotimainen ja amerikkalainen elokuva. Kirjoittaa Kino ja tv -blogiin.

1. The Dreamers (Bernardo Bertolucci, Italia/Ranska/Iso-Britannia/Yhdysvallat, 2003)
2. Puhu hänelle (Pedro Almodóvar, Espanja, 2002)
3. Tunnit (Stephen Daldry, Yhdysvallat, 2002)
4. Viisi vuodenaikaa (Kim Ki-duk, Etelä-Korea/Saksa, 2003)
5. Lucia ja seksi (Julio Medem, Espanja/Ranska, 2001)
-------------------
1. Paha maa (Aku Louhimies, 2005)
2. Muukalainen (Jukka-Pekka Valkeapää, Suomi/Saksa/Viro/Iso-Britannia, 2009)
3. Mies vailla menneisyyttä (Aki Kaurismäki, 2002)


1. ”Italialaisen Bernardo Bertoluccin tilityksellinen The Dreamers palaa Pariisin vuoden 1968 opiskelijamellakoiden aikaan. Bertolucci on luonut mestarillisen tarinakuvion kolmesta nuoresta, jotka leikkivät omia kiihottavia seksuaalisia leikkejään isossa pariisilaisessa huoneistossa samaan aikaan kun aktiivit opiskelijat ja työläiset vyöryvät hallitusvaltaa vastaan Pariisin kadulla. Bertolucci rinnastaa elokuvassaan yksityisen ja yleisen, miten kauan voi sulkea silmänsä ulkopuoliselta maailmalta, jossa on menossa mahdollinen poliittinen ja yhteiskunnallinen muutosprosessi. The Dreamers on Bernardo Bertoluccin rohkeimpia elokuvia, mutta myös kauneimpia ja vapautuneimpia. Bertolucci on hätkähdyttänyt aikaisemminkin elokuvillaan (Fasisti, Viimeinen tango Parisissa, 1900 1–2, Bertoluccin Kuu), mutta nyt hänen avoimimmissakaan kohtauksissa ei ole mitään ’tehtyä’ tai ’pakotettua’. The Dreamersissa kudotaan neljä asiaa nerokkaasti toimivaksi kokonaisuudeksi: vieraantuminen, yksityisyys ja läheisyys, vieraantumisen epiikka, politiikka ja elokuvataide. Isabellen, Theon ja Matthewin kolmiopeli kuvastaa vieraantumista ja ulkopuolisuutta, mutta myös läheisyyttä ahmivien nuorten tarvetta turvata privaatti mahdollisimman pitkälle. Pariisin 1968 toukokuun mellakat ja mielenosoitukset ovat kolmikon silmissä aika pitkälle häilyvää poliittista taustaa, mutta jossakin vaiheessa suojatusta yksityisyydestä täytyy siirtyä kollektiivisen toiminnan keskelle.”

-------------------

1. ”Ehdoton analyysi väkivallan Suomesta. Visuaalisesti Louhimiehen magnum opus, ja tarinakin kestää, samoin näyttelijätyöt, eikä monessa kotimaisessa elokuvassa ole saavutettu samanlaista intensiivistä jaksoa kuin takaa-ajo rautatiekiskojen ja junanvaunujen lomassa. Petteri Summasen kärsimykseen putoava isä on vuosikymmenen hienoimpia, raastavimpia suorituksia kotimaisessa elokuvassa. Eikä Matleena Kuusniemi jää paljon jälkeen. Louhimiehen elokuvassa kaikki elokuvalliset osaset loksahtavat paikoilleen. Muutenkin suuria suomalaisia elokuvia linjalla Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluotia, Risto Jarvan Kun taivas putoaa ja Veikko Aaltosen Isä meidän.”