Tapio Riihimäki

Elokuva-alan virkamies ja elokuvaharrastaja, jonka päätyö on Kansallisessa audiovisuaalisessa arkistossa, ja sivutyö Filmihullu-lehdessä sekä freelance-kirjoittamisen parissa. Kirjoittanut elokuvasta 90-luvun lopulta lähtien.

1. Ryan (Chris Landreth, Kanada, 2004)
2. Mies vailla menneisyyttä (Aki Kaurismäki, 2002)
3. Sideways (Alexander Payne, Yhdysvallat, 2004)
4. Tahraton mieli (Michel Gondry, Yhdysvallat, 2004)
5. Sodan oppitunnit (Errol Morris, Yhdysvallat, 2003)
-------------------
1. Mies vailla menneisyyttä (Aki Kaurismäki, 2002)
2. Valkoinen kaupunki (Aku Louhimies, 2005)
3. Musta jää (Petri Kotwica, 2007)


1. ”Joskus tuntuu siltä, että jokin elokuva muuttaa elokuvakerrontaa. Tekijä on ehkä löytänyt jonkin hyvinkin yksinkertaisen idean, joka tuntuu sopivan kerrottavaan tarinaan ja kerrontavälineeseen niin itsestään selvästi, että tulee ihmetelleeksi, miksei kukaan muu ole tehnyt tätä jo paljon aikaisemmin. Tässä vain noin vartin kestävässä animaatiossa tuo yksinkertainen kuningasidea on ’psykologinen realismi’: eletyn elämän jäljet ja henkilöiden psyykkinen tila näkyvät hahmojen fyysisessä olemuksessa puuttuvina kehonpalasina, torsoina ruumiinjäseninä ja puolittain repeytyneinä päinä. Jokainen meistä on elämän vammauttama vaikkei se aina ulospäin näkyisikään kuten tässä elokuvassa. Kun hienoon visuaaliseen jälkeen yhdistyy animaation uranuurtajiin kuuluneen Ryan Larkinin koskettavan surullinen elämäntarina, ei ole liioiteltua puhua mestariteoksesta, joka on Oscarinsa ja muut palkintonsa ansainnut.”
2. ”Aki Kaurismäki on Suomen ainoa maailmanluokan auteur. Ohjaaja, jonka töissä yhdistyvät suvereenilla tavalla elokuvan tuntemus, yksinkertainen mutta toimiva kerronta, ja – mikä tärkeintä – humanismi, joka ei ole millään tavalla falskia tai siirappista. Akin elokuvien katsominen on kerta toisensa jälkeen voimaa antava kokemus.”
3. ”Komedia on ’vakavien’ elokuvaharrastajien keskuudessa turhan usein ja turhaan ylenkatsottu lajityyppi. Parhaimmillaan komedia viihdyttää, naurattaa, itkettää, ja saa ajattelemaan, kaikkia näitä jopa samanaikaisesti. Komedian ei tarvitse olla tyhjänpäiväistä toikkarointia, vaan se voi tehdä näkyväksi elämän tragikoomisuuden ja sekä ihmisen pienuuden että suuruuden. Fiksua komediaa voisi tällä listalla edustaa yhtä hyvin vaikka Woody Allen tai Coenin veljekset, mutta koska yksi elokuva on valittava, saakoon kunnian Alexander Paynen Sideways, miehisen etsinnän ja ystävyyden riemukas kuvaus.”
4. ”Onko parempi muistaa vai olla muistamatta? Mitä meillä olisi jos meillä ei olisi muistoja? Tai yhteistä historiaa läheisimpiemme kanssa? Michel Gondryn ohjaamassa ja Charlie Kaufmanin käsikirjoittamassa elokuvassa yhdistyvät hieno aihe, hyvä käsittely ja vuosikymmenen paras elokuvannimi!”
5. ”Muistan, millaisen vaikutuksen Emilie de Antonion Richard Nixonia kuvaama dokumentti Milhouse aikoinaan teki. Sille oli pakko nauraa, vaikka toisaalta sen kuvaama todellisuus oli niin kammottavaa, että naurustaan tunsi syyllisyyttä. Errol Morrisin dokumentti Robert McNamarasta ei ole yhtään hauska, mutta se saa katsojansa – ainakin minut – miettimään, pitäisikö McNamaraa ymmärtää ja mahdollisesti sääliä. Ja kun samalla hetkellä muistaa, kuinka McNamara on toimillaan ollut aiheuttamassa lukemattomien siviiliuhrien kuoleman, tuntee syyllisyyttä tästä hetkellisestä ymmärtämistavoitteestaan. Dokumenttielokuva on usein parhaimmillaan silloin, kun se ei pyri selittämään liikaa, vaan antaa kuvaamansa aiheen puhua puolestaan. Juuri tässä Errol Morris onnistuu jälleen kerran mainiosti.”

-------------------

1. ”Ks. perustelut yllä.”
2. ”Elämä, ja erityisesti miehen elämä, on välillä rankkaa. Vaikka Valkoisen kaupungin rankistelu menee välillä itsetarkoitukselliseksi, on päähenkilö Velimatin tarina sekä uskottava että looginen kuvaus siitä, miten elämän noidankehä voi syntyä ja pahentua kuin huomaamatta. Onnistuneinta elokuvaa saadaan Suomessakin aikaan silloin kun ei mietitä pelkästään sitä, mitä yleisö mahdollisesti haluaisi nähdä, tai että elokuvan on myytävä mahdollisimman paljon lippuja.”
3. ”Vihdoinkin kotimaista elokuvaa, joka on nimenomaan elokuvallista! Ei pelkkää kuvitusta tai kuin kuunnelmaa kuvilla höystettynä, vaan elokuvan mahdollisuuksia hyväksi käyttävää kerrontaa. Ylikirjoittamisen tunteesta ja ajoittaisesta ontumisestaan huolimatta vähintäänkin hieno lupaus ohjaaja-käsikirjoittajansa potentiaalista.”